Voiko salassapitoaika pidentyä salaa?
Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelyyn säädettiin uusi laki keväällä 2023. Sen yhteydessä aikaisempi 50 vuoden salassapitoaikasääntö jäi historiaan ja potilasasiakirjat muuttuivat ikuisesti salassa pidettäviksi. Virheen korjaava, julkisuusperiaatteen asianmukaisesti huomioon ottava lakimuutos on jo valmisteilla, mutta tapaus lienee myös hyvä oppitunti monellekin lainsäädäntöprosessin osapuolelle.
Tietokirjailijat, sukututkijat ja journalistit ovat törmänneet uuteen tiedonhankintaongelmaan. Eräät viranomaisten asiakirjoista, jotka aikaisemmin avautuivat tutkittaviksi 50 vuoden kuluttua asiakirjassa käsitellyn henkilön kuolemasta, ovat nyt pysyvästi eli ikuisesti salassa pidettäviä. Tämä perustuu lakiin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä eli niin kutsuttuun asiakastietolakiin, joka hyväksyttiin huhtikuussa 2023 ja tuli voimaan vuoden 2024 alussa.
Ongelman nosti esiin Helsingin Sanomat sekä pääkirjoitusaukeaman kolumnissa että sukututkijan näkökulmaa hyvin valottavassa artikkelissa (21.3.2026). Medialiittoon ensimmäiset yhteydenotot asiasta olivat tulleet vasta muutama viikko aiemmin.
On hämmästyttävää, että julkinen keskustelu asiasta käynnistyy vasta nyt. Lainsäädäntöprosessi näyttää kolme vuotta sitten edenneen omaa rataansa ilman, että kukaan olisi kyseenalaistanut kömpelöä ehdotusta julkisuusperiaatteen kannalta. Lausuntopyynnöt eivät olleet tavoittaneet tahoja, joita tyypillisesti kuullaan julkisuutta ja sananvapautta koskevista lakimuutoksista. Yksi niistä olisi ollut myös Medialiitto.
Asiantuntemus hukassa niin tietosuojasta kuin perusoikeuksistakin
Salassapitoajan pidentämisen perustelu on lakiin johtaneessa hallituksen esityksessä lyhyt ja ylimalkainen: ”Koska sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastiedot ovat [yleisen] tietosuoja-asetuksen mukaisia erityisiä henkilötietoja, joiden käsittely on lähtökohtaisesti kielletty, on tarkoituksenmukaista säätää salassapito pysyväksi, eli salassapito ei lakkaa minkään määräajan jälkeen.” (HE 246/2022.)
Yleinen tietosuoja-asetus koskee elossa olevien henkilötietoja. Koska salassapitoajan pidentämisessä oli kyse jo vuosikymmeniä sitten kuolleiden henkilöiden potilastiedoista, asiassa ei suoranaisesti ollut merkitystä sillä, kuuluisivatko vastaavat tiedot elävän henkilön tapauksessa tavallisiin vai erityisiin henkilötietoihin. Toisaalta jos analogiaa yleisen tietosuoja-asetuksen kanssa olisi etsitty vähän huolellisemmin, olisi huomattu, että asetuksessa myös velvoitetaan jäsenvaltiot säätämään tarvittavista poikkeuksista journalistisen ja kirjallisen ilmaisun tarkoituksia varten ja että nämä poikkeukset nimenomaan ulottuvat myös mainittuihin erityisiin henkilötietoihin. Potilastietojen pysyvä salassapito tietysti estää pääsyn tietoihin, joiden käsittely olisi tietosuojan kannalta näiden poikkeusten perusteella sallittua. Tällöin asetuksessa erikseen turvattu kirjallinen ilmaisukin estyy. Kun julkisuusperiaate väistyy, samalla yleensä myös sananvapaus kaventuu.
Hyvä vertailukohta sananvapauden ja yksilönsuojan aikaulottuvuudesta olisi löytynyt rikoslain kunnianloukkaussäädöksestä. Siinä missä elävän henkilön osalta rangaistavaa on myös halventaminen tosipohjaisilla väitteillä ja vihjauksilla, vainajan kunniaa on mahdollista loukata vain levittämällä hänestä valheita tavalla, joka aiheuttaa kärsimystä hänen elossa oleville läheisilleen. Paikkaansa pitävää tietoa voi siis kuolleista henkilöistä kertoa vapaasti. Rajauksen tarkoitus on nimenomaan turvata vapaus faktoihin perustuvaan keskusteluun historiasta silloinkin, kun faktat voivat olla kipeitä. Vaikka rikoslaki koskee jokaista ja salassapitosäännökset viranomaisia, kunnianloukkauspykälän taustalla on lopulta sama ajatus kuin salassapitoajan rajallisuudessakin: Ajan kuluessa intimiteetin tarve vähitellen hupenee ja antaa tilaa tarpeelle saada tietää.
Perustelujen kirjoittaja on ehkä vain yksioikoisesti ajatellut, että koska terveyttä koskevia tietoja suojataan tietosuojasäännöksissäkin vahvemmin kuin muita henkilötietoja, on potilastietojen salassapidossakin lähtökohtaisesti oikea suunta kiristää sääntelyä. Kovin syvällistä perusoikeusosaamista ei olisi tarvittu huomaamaan, ettei näin ole. Julkisuusperiaatettakin voidaan valtiosääntöoikeudellisesti rajoittaa vain niissä tilanteissa, kun rajoitukset ovat välttämättömiä. Tuskin potilastietojenkaan salaamista pystytään perustelemaan välttämättömäksi tästä ikuisuuteen.
Sukkana läpi
On totta kai liioiteltua väittää, että laki olisi valmisteltu tai hyväksytty salaa. Prosessi lienee aikanaan ollut muun lainvalmistelun tapaan julkinen, ja epäilemättä siihen liittyvät asiakirjatkin olisivat olleet verkossa saatavilla, kunhan oikeat henkilöt niitä olisivat osanneet etsiä. Näin ei näytä kuitenkaan käyneen. Asioissa, joista sosiaali- ja terveysministeriöltä puuttui oma asiantuntemus, sen olisi tietenkin myös pitänyt aktiivisesti etsiä kuultavaksi tahoja, joilla asiantuntemusta on. Jostakin syystä tämäkin on jäänyt tekemättä. Jonkun kellojen olisi lopulta pitänyt soida edes valtioneuvostossa tai eduskunnan valiokunnissa. Onneksi korjausliike on kuitenkin nyt luvattu.
Edunvalvontajärjestön näkökulmasta haaste on pystyä kahlaamaan lainvalmisteluasiakirjoja riittävän laaja-alaisesti oikeudenalalta toiselle, myös luonnoksia, jotka eivät päällisin puolin lainkaan näytä koskevan järjestön omaa toimialaa. Toivottavasti vaikkapa tekoälyagentit näyttävät pian kyntensä tässä tehtävässä, eli esimerkiksi huomaavat varoittaa, kun jotakin yritetään kevyin perusteluin säätää salaiseksi.