Viilaako yliopisto tutkijaa linssiin?
Yliopistot lobbaavat tekijänoikeuslakiin muutoksia, jotka ohjaisivat tutkijat rinnakkaistallentamaan tai esilisensioimaan artikkelinsa. Iskulauseena on vapaa tiede, mutta keinona tarjotaan tutkijan oikeuksien hivuttamista yliopistojen omiin taskuihin.
Suuret kansainväliset tiedekustantajat ovat olleet piikki yliopistojen lihassa pitkään. Yliopistot rahoittavat tutkimuksia, ja tutkimuksista on tapana julkaista tieteellisiä artikkeleita, jotka yliopistot sitten hankkivat kirjastoihinsa painettuina tai sähköisinä julkaisuina tai molempina. Yliopistot kokevat maksavansa tutkimustuloksista kahteen kertaan ja toivovat avuksi uutta lainsäädäntöä.
Katseet ovat viime vuosina kääntyneet etenkin tekijänoikeuslakiin, ja ratkaisuksi ongelmaan yliopistot ovat esittäneet niin kutsuttuja rinnakkaistallentamis- tai esilisensiointimalleja. Viimeisimmän EU:n tekijänoikeusdirektiivin implementointipakettiin tällaista keksintöä melkein oltiin jo lisäämässäkin, mutta näin ei onneksi käynyt. Nyt, vaalien lähestyessä, lobbaus kiihtyy jälleen.
Rinnakkaistallentamisella tarkoitetaan järjestelyä, jossa tutkija asettaa kirjoittamansa artikkelin maksutta saataville yliopiston omaan verkkopalveluun, vaikka olisi samaan aikaan tarjoamassa tekstiään julkaistavaksi myös tieteelliseen aikakauslehteen. Muodollisesti uusi itsenäinen oikeus rinnakkaistallentamiseen annettaisiin tutkijalle, mutta yliopisto varmastikin vaatisi siihen perustuvan julkaisuoikeuden säännönmukaisesti itselleen. Tekeillä näyttää olevan silmänkääntötemppu yliopiston eduksi ja tutkijan vahingoksi.
Velvollisuus oikeuden vaatteissa
Tekijänoikeus toimii siten, että uuden kirjallisen teoksen syntyessä sen tekijä saa kaikki oikeudet teokseensa. Tekijä voi sitten luovuttaa oikeutensa eteenpäin joko kokonaan tai esimerkiksi käyttötapakohtaisesti, alueellisesti tai ajallisesti rajattuna ja joko rinnakkaisin tai yksinomaisin lisenssein. Tämä koskee myös tutkijaa ja hänen tieteellistä artikkeliaan. Itse tutkimustulos ei saa tekijänoikeuden suojaa, mutta sen esittely kirjallisen teoksen muodossa saa.
Säätämällä rinnakkaistallennuksesta lainsäätäjä ei toisi tutkijalle yhtään oikeutta lisää. Se kuitenkin muuttaisi yhden osan tutkijan oikeuksista luovutuskelvottomaksi, mikä samalla myös vähentäisi hänelle jäävien oikeuksien markkina-arvoa. Tutkijat ovat toki tottuneet siihen, etteivät artikkelit tuota nykyiselläänkään suoria tuloja, mutta arvonlasku tarkoittaisi siitä huolimatta arvonlaskua.
Jos tutkijan artikkelia rasittaisi laissa määrätty rinnakkaistallentamisoikeus, artikkelista tulisi tiedekustantajalle vähemmän houkutteleva julkaistavaksi kuin se nyt on. Tutkija joutuisi epäreiluun kilpailuasemaan verrattuna niihin ulkomailla toimiviin kollegoihinsa, jotka pystyvät jatkossakin päättämään täysimääräisesti tekijänoikeuksiensa lisensioinnista. Päinvastoin kuin yliopistolobbarit väittävät, tutkijan neuvotteluasema myös suhteessa kustantajiin romahtaisi, kun hänellä ei enää olisi mahdollisuutta myydä eksklusiivista lisenssiä teokseensa.
Rinnakkaistallennusprojektissa oikeudeksi on naamioitu velvollisuus, joka pahimmillaan evää suomalaisilta ja Suomessa toimivilta tutkijoilta pääsyn eri tieteenalojen tärkeimpiin kansainvälisiin julkaisukanaviin.
Tieteellinen, ammatillinen ja vielä jokin muukin?
Tieteellisessä kustantamisessa on tietysti omat erityispiirteensä, eivätkä kotimaiset tiedekustantajat pelaa samassa sarjassa kuin kansainväliset jättiläiset. Muutkin tekijänoikeuksien haltijat ja media-alan toimijat ovat silti asiasta hyvästä syystä varuillaan.
Tieteellisten seurain valtuuskunta on viime aikoina alkanut julkaista linjauksiksi nimeämiään papereita, joissa ajatus rinnakkaistallentamisesta paitsi on mukana, myös läikkyy tiedekustantamisen ulkopuolelle. Yhdessä papereista puhutaan esimerkiksi jo sujuvasti ”ammatillisista julkaisuista” samankaltaisten uudistustavoitteiden kohteena. Ammatillisilla julkaisuilla tarkoitettaneen julkaisuja, jotka ovat ammattikorkeakoululle sitä, mitä tieteelliset julkaisut ovat yliopistolle, mutta ei kuitenkaan ammattilehtiä siinä merkityksessä, jossa ne aikakauslehtialalla tunnetaan.
Tai kenties sittenkin myös niitä? Ainakin paperissa todetaan, että ”monet eri ammattiryhmille tärkeät julkaisut tuotetaan ammattijärjestöjen voimin”. Ammattijärjestöt kuitenkin hankkivat lehdilleen tekijänoikeuksia ja pystyvät niiden turvin tarjoamaan lukijoilleen eksklusiivista sisältöä lähtökohtaisesti samoin periaattein kuin muutkin aikakauslehdet. Rapauttamalla kirjoittajien tekijänoikeudet rinnakkaistallennuksella romutettaisiin myös tällaisen julkaisutoiminnan perustaa.
Argumentit maksuttoman tiedon maksullista tehokkaammasta leviämisestä ovat viime kädessä laajennettavissa mihin tahansa tekijänoikeuden suojaamiin teoksiin. Uusia teoksia on kuitenkin mahdotonta tuottaa ilman resursseja. Tekijänoikeus ja sananvapaus ovat pysyvässä riippuvuussuhteessa keskenään, eikä tiedekustantaminen tee siihen poikkeusta.
Tieteen rahasampo on vertaisarviointi
Yliopistot ovat jo vuosisatoja julkaisseet tiedettä itse, eikä perinne toki ole loppunut. Ne ovat siis itsekin tiedekustantajia, vaikkakaan eivät kaikista suurimpia eivätkä ehkä kaikista etevimpiäkään.
Ongelman ydin lienee siinä, että yliopistot ovat tehneet vertaisarvioidusta julkaisemisesta tieteen keskeisimmän mittarin, mutta olleet kyvyttömiä rakentamaan tarvittavia vertaisarviointiverkostoja itse. Kansainvälisten tiedekustantajien kustannustoimittajat ovat varmasti taitavia ja painotyöt laadukkaita, mutta ennen kaikkea niiden asema perustuu vertaisarviointiverkostojen hallintaan. Ne tuntevat yliopistomaailman paremmin kuin yliopistot itse.
Juuri tässä voisi olla tie ulos nykyisestä umpikujasta. Entä jos yliopistot eivät pyrkisikään tekijänoikeudellisiin välistävetoihin vaan satsaisivat enemmän oman tieteellisen kustantamisen kehittämiseen? Vertaisarvioinnin ei lopulta pitäisi olla kaukana yliopistojen omista kompetenssialueista, eivätkä kansainväliset yhteistyösuhteetkaan niille ihan vieraita ole. Tieteellinen artikkeli on eri asia kuin tutkimustulos, mutta tieteen rahoituksessa voisi luontevasti olla kyse molemmista.