Vapaakappalevelvoite kurittaa kotimaisia painotaloja
Jokaisesta painetusta julkaisusta on toimitettava niin sanottuja vapaakappaleita Kansalliskirjastoon. Vapaakappalevelvoite koskee Suomessa painettujen julkaisujen osalta painotaloa ja ulkomailla painettujen julkaisujen osalta maahantuojaa, joka käytännössä on julkaisija tai painotyön tilaaja. Tämä asettaa suomalaiset painotalot kilpailullisesti heikompaan asemaan.
Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä koskee Suomessa yleisön saataville saatettuja painotuotteita, myös erilaisia pienpainatteita. Esimerkiksi aikakauslehdistä ja kirjoista vapaakappaleita toimitetaan Kansalliskirjastolle kuusi kappaletta ja pienpainatteista kaksi. Ajatus on tärkeä: tallentaa kulttuurinen ja tieteellinen tuotanto osaksi yhteistä muistia, tuleville sukupolville ja tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Käytännössä laki kuitenkin asettaa suomalaiset painotalot kilpailullisesti heikompaan asemaan ulkomaisiin painotaloihin verrattuna.
Vapaakappalevelvoite koskee Suomessa painettujen julkaisujen osalta painotaloa ja ulkomailla painettujen julkaisujen osalta maahantuojaa, joka käytännössä on julkaisija tai painotyön tilaaja. Tämä tarkoittaa, että jos suomalainen toimija tilaa mainoslehtensä, esitteensä tai jäsenlehtensä vaikkapa Virosta, Puolasta tai Hollannista, ei sikäläisen painotalon lakisääteisenä velvollisuutena ole toimittaa vapaakappaletta Kansalliskirjastolle. Kotimainen painotalo sen sijaan joutuu sen tekemään – ja maksamaan toimituksen, pakkaamisen ja logistiikan.
Tämä on pieni, mutta merkittävä epäsuhta. Kun painopalveluja kilpailutetaan, ulkomaiset toimijat saavat vapaakappalevelvoitteen ansiosta kustannusedun. Se vääristää kilpailua tavalla, jota tuskin on tarkoitettu, kun lakia aikanaan laadittiin.
Syyskuussa olin vierailulla hollantilaisessa painotalossa ja kiinnitin huomiota hyllyihin, joissa odotti toimitusta useita suomalaisia julkaisuja: esitteitä, oppaita, kutsuja. Kaikki pienpainatteita, joista kotimainen painotalo olisi velvoitettu toimittamaan kaksi kappaletta Kansalliskirjastolle. Näissä tapauksissa suomalaisten toimijoiden painotyöt on painettu ulkomailla todennäköisesti siksi, että se on edullisempaa. Hollantilaisen painotalon ei tarvitse miettiä suomalaista kulttuuriperinnön säilyttämistä ja siihen liittyvää prosessia. Tämä on käytännössä kilpailuetu ulkomaisille painotaloille.
Painotaloille vapaakappalevelvoite on hallinnollinen taakka, joka on koko ajan läsnä painotyön arjessa. Jonkun täytyy arvioida jokaisen painotyön kohdalla, onko kyseessä työ, josta vapaakappale tulee toimittaa. Toimitus, pakkaaminen ja logistiikka tarkoittaa euroja pois katteesta. Kun asiakkaat vertaavat hintoja, ulkomaiset vaihtoehdot voittavat pienilläkin eroilla. Vapaakappalevelvoite saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta todellisuudessa se heikentää kotimaisen painamisen elinvoimaa.
Painoala toimii jo nyt tiukassa kansainvälisessä kilpailussa. Tällaiset rakenteelliset epäkohdat eivät tue alan uudistumista, ne päinvastoin ohjaavat ja kannustavat viemään painotöitä Suomen rajojen ulkopuolelle. Lainsäädäntö kaipaa päivittämistä vastaamaan nykyistä kansainvälistä kilpailuasetelmaa. Kotimaiset painotalot eivät kaipaa erityiskohtelua, yhdenvertaiset ja tasapuoliset pelisäännöt riittävät.
Painotuotteet, pienjulkaisutkin, kertovat ajastamme enemmän kuin ehkä arvaamme. Jos niitä halutaan tallettaa ja säilyttää, se tulisi tehdä oikeudenmukaisesti. On aika päivittää säännöt ja varmistaa, että tasapuolinen kilpailu painotöistä on mahdollista.