Tiedonvälityksen vapaus ei kaipaa Suomessa lisäsääntelyä
Euroopan komissio puntaroi mahdollisuuksia puuttua itäisen Keski-Euroopan huolestuttavaan demokratiakehitykseen tiedonvälityksen vapautta koskevilla EU-säännöksillä. Jäsenvaltioiden mediasääntelyn erot epäilemättä myös aiheuttavat esteitä sisämarkkinoiden toiminnalle, mutta sananvapauden kärkimaiden näkökulmasta harmonisointi on enemmänkin uhka kuin mahdollisuus.
Komissio kerää parhaillaan kannanottoja digitaalisten palvelujen säädöspaketin täydentämisestä mahdollisella medianvapaussäädöksellä. Tiedonvälityksen vapaus on viime vuosina joutunut osassa jäsenmaita uuden kansallisen sääntelyn kohteeksi, minkä voidaan perustellusti arvioida jo haittaavaan unionin sisämarkkinoiden toimintaa media-alalla. Hankkeen ilmiselvä kohde on etenkin Unkarin ja Puolan uuskonservatiivinen mediapolitiikka, ja sillä lienee myös edellytykset parantaa näiden maiden sananvapausilmastoa. Maissa, joissa tiedonvälityksen vapaus on hyvin korkealla tasolla ja sääntely maltillista, kuten Suomessa, harmonisointi voi toisaalta merkitä myös tason madaltumista. Uusi sitova sääntely on tässä vaiheessa vasta yksi toimintavaihtoehdoista, eli hanke voi johtaa myös vain suosituksiin tai jatkoseurantaan.
Sikäli kun sääntely johtaa lisätakeisiin sille, ettei valtio voi puuttua toimitukselliseen riippumattomuuteen, syytä huoleen ei toki ole Suomessakaan. Median omistussuhteiden läpinäkyvyyttä voidaan myös lisätä erilaisin informaatiovelvollisuuksin, vaikka näillä tuskin voidaan saavuttaa merkittäviä moniarvoisuusvaikutuksia. Sen sijaan nimenomaan tiedotusvälineiden moniarvoisuutta koskevan lainsäädännön harmonisoinnissa ja vahvistamisessa voidaan tehdä myös vahinkoa moniarvoisuudelle. Vapaat markkinat saattavat tuottaa sisällön moniarvoisuutta paremmin kuin sääntely.
Omistuksen hajauttaminen voi pienellä kielialueella kaventaa moniäänisyyttä
Yksi asian monimutkaisimmista ulottuvuuksista on omistuksen keskittyminen media-alalla. Omistuksen keskittyminen on yksi kriteereistä, joilla arvioidaan moniarvoisuutta esimerkiksi Euroopan yliopistoinstituutin median moniarvoisuusmittarissa. Asiasta käydään toisinaan myös kiinnostavaa kotimaista keskustelua, kuten alkutalvesta Heikki Hellmanin artikkelissa.
Hellman kuvaa artikkelissaan konsolidaatiokehityksen taloudelliset kannustimet varsin hyvin. Yhteiskunnan suhtautumista kehitykseen hän sen sijaan pitää välinpitämättömänä ja pragmaattisena, koska Suomessa ei ole otettu käyttöön nimenomaan mediaa koskevaa fuusiosääntelyä eli niin sanottua erityistä kilpailuoikeutta. Siinä missä yleinen kilpailuoikeus puuttuu markkinavääristymiin, erityisellä kilpailuoikeudella puututtaisiin myös itse sisällön moniarvoisuutta uhkaaviin kilpailun esteisiin.
Tiedotusvälineiden omistamisella ja mielipidevallalla on toki oma synkkä historiansa. Suomessa media-ala on kuitenkin jo kauan sitten muuttunut liiketoiminnaksi, ja tämä on yhteiskunnan näkökulmasta saavutettu ennemminkin sääntelemättömyydellä kuin sääntelyllä. Asiakkaiden luottamus toimituksen riippumattomuuteen on keskeinen osa mediabrändien liikearvoa, mikä tekee kannattavammaksi omistaa useita keskenään ristiriitaisiakin toimituksellisia linjoja edustavia medioita kuin pyrkiä mielipidevallan keskittämiseen. Samaan aikaan konsolidaation tuomat taloudelliset hyödyt helpottavat laatu- ja erikoistumistasojen ylläpitämistä edelleen supistuvilla markkinoilla, jolloin omistuksen keskittyminen osaltaan edistää sisällön moniarvoisuutta. Moni pieni ja toimituksellisesti itsenäinen lehti on ylipäätään olemassa ja pystynyt reagoimaan digitalisaatiokehitykseenkin siksi, että on onnistuttu löytämään taloudellinen yhteistyöratkaisu isomman toimijan kanssa.
Ruokalähettipalveluilla olisi halutessaan valtaa vaikuttaa paljonkin suomalaisten ruokailutottumuksiin. Niiden on kuitenkin kannattavampaa unohtaa vaikuttaminen ja pyrkiä palvelemaan asiakkaidensa tarpeita. Moderni media-ala ei ole tässä olennaisesti erilainen. Kannattavuus syntyy asiakassuhteesta, ja asiakkaat odottavat riippumatonta journalismia ja moniarvoista sisältöä.
Pieni kielialue, kuten Suomi, on erityisen haavoittuva medialiiketoimintaan osuville epäonnistuneille sääntelyratkaisuille, koska markkinan kokonaiskoko on pieni ja erikoistumiselle jää joka tapauksessa suhteellisen vähän elintilaa. Se, kuinka pitkälle Ylen julkisen palvelun tehtävän annetaan laajentua tai kuinka suuri osa mainonnasta siirtyy journalismin sijaan alustatalouteen, eivät ole osa samaa sääntelyongelmaa, mutta nekin määrittävät osaltaan, kuinka isolla pelikentällä moniarvoisuuden ja keskittymisen suhteesta puhutaan. Tällä hetkellä nämä kaksi tekijää pienentävät markkinaa entisestään.
Löytyykö vielä muita tapoja edetä?
Puolan ja Unkarin tilanne huomioon ottaen lienee vaikea suositella komissiolle, ettei se tekisi asiassa mitään. Suosituksetkin voivat osoittautua liian pehmeäksi keinoksi. Uuden harmonisoivan sisämarkkinasääntelyn sijaan olisi kuitenkin edelleen etsittävä keinoja puuttua demokratiaa uhkaaviin mediasääntelyhankkeisiin suoremmin ihmisoikeussopimuksen ja unionin perussopimusten loukkauksina.
Moniarvoisuus on osa unionin perusoikeuskirjan 11 artiklassa turvattua tiedonvälityksen vapautta, eikä sitä ole syytä edistää harmonisoinnilla, joka osassa jäsenvaltioita voi kääntyä moniarvoisuutta vastaan.