Sananvapauden alkeita eurooppalaisittain
Kenelle sananvapaus lopulta kuuluu? EU:n medianvapaussäädöksen valmistelu toi yllättäen esiin näkemyseroja, jotka ulottuvat syvälle sananvapausteorioiden ytimeen. Komission pragmatismi ja maanosan valtiosääntöperinne ottavat nyt kiinnostavalla tavalla mittaa toisistaan.
EU:n neuvoston puheenjohtajamaa Ruotsi tavoittelee vielä kesällä sopua tälläkin palstalla jo aiemmin käsittelemästäni eurooppalaisesta medianvapaussäädöksestä. Jako muutaman itäisen Keski-Euroopan maan ja lännen välillä leimaa keskustelua vahvasti edelleenkin. Sääntely, joka turvaisi media-alan toimintavapautta ja hyödyttäisi median kuluttajia yhtäällä, uhkaa sotkea ennestään hyvin toimivia järjestelmiä toisaalla. Suomen kanta asiaan kuulostaa toistaiseksi varsin tasapainoiselta ja harkitulta.
Kiistakapulat eivät kuitenkaan kaikki kytkeydy itä–länsi-akseliin, vaan hanke on varsin yllättäen nostanut esiin ristiriitapotentiaalia myös länteen laskettavien maiden oikeusjärjestelmien välillä. Tässä keskiössä ovat velvollisuus edistää päätoimittajan ja yksittäisten toimituksellisten päätösten riippumattomuutta ja julkaisijan sananvapaussuoja.
Suomen näkökulmasta komission avaus ei juuri hätkähdytä. Se sopii kotimaisittain tulkiten hyvin yhteen meillä jo voimassa olevan säännöstön kanssa, jonka muodostavat etenkin sananvapauslain säännös vastaavan toimittajan tehtävästä sekä Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeiden kielto luovuttaa päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle. Keski-Euroopan maissa ja eritoten Saksassa, Ranskassa sekä Espanjassa komissio sen sijaan törmää pää edellä kansallisten valtiosääntöjen sananvapausperinteeseen, tai vielä oikeammin sanottuna niiden valtiosääntöjen painovapausperinteeseen.
Matka painovapauden juurille
Sananvapauteen sisältyy oikeusperiaatteita, jollainen on myös säädöshankkeen nimen medianvapaus eli unionin perusoikeuskirjan kielellä tiedonvälityksen vapaus. Sananvapauden kovaan ytimeen kuuluu kuitenkin myös jokaisen oikeus julkaista haluamiaan ajatuksia missä muodossa tahansa, esimerkiksi lehdiksi tai kirjoiksi painettuna. Juuri viimeksi mainittua oikeutta kutsutaan vuosisadan takaisissa valtiosäännöissä painovapaudeksi. Painovapauden käsitteellä ikään kuin määritellään sananvapaussuojan ala sen äärimuodon avulla: yksilön vapaus levittää ajatuksiaan koskee myös historiallisesti vaarallisinta tunnettua tapaa tehdä näin – käyttämällä painokonetta eli ryhtymällä kustantajaksi.
Ajatus painovapauden käyttämisestä perustamalla oma lehti kuuluu jo Ranskan vallankumouksen ja sen synnyttämän ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen ytimeen. Puheet kansalliskokouksessa ja klubeilla olivat toki osa politiikkaa jo sellaisenaankin, mutta ne vallankumouspoliitikot, jotka eivät julkaisseet puheitaan myös lehdissään ja tavoittaneet ajatuksilleen lukijoita, jäivät väistämättä kauas vallan ytimestä. Ilman Pariisin kirjapainopalveluiden kohtuullisia hintoja koko vallankumous olisi kenties jäänyt tapahtumatta.
Suomessa englannin kielen press freedom, ranskan liberté de la presse ja saksan Pressefreiheit käännetään useammin lehdistönvapaudeksi kuin painovapaudeksi, jolloin hukataan osa termin merkityssisällöstä. Tämä siitäkin huolimatta, että toki myös varsinainen lehdistönvapaus – median institutionaalinen suoja osana demokratian välttämättömiä rakenteita – kuuluu edellä mainittuihin sananvapauden sisältämiin periaatteisiin.
Sananvapaus tarkoittaa paitsi oikeutta ilmaista ja levittää tietoa ja ajatuksia, myös ja ehkä ennen kaikkea oikeutta ottaa niitä vastaan. Median tehtävä yhteiskunnassa liittyy juuri viimeksi mainittuun eli enemmänkin lukijoiden kuin kirjoittajien sananvapauteen. Jokaisella, eli myös journalistilla, on myös oma sananvapauteen kuuluva oikeutensa, mutta työssään journalisti toimii ensi sijassa yleisön sananvapauden palveluksessa – tai julkaisijan palveluksessa, joka puolestaan palvelee julkaisun yleisöä.
Viimeisimmät huhut medianvapaussäädöksen valmistelusta kertovat neuvoston ottaneen keskieurooppalaisesta painovapauskritiikistä ainakin osin onkeensa ja ottavan todennäköisesti komissiota jonkin verran varovaisemman kannan päätoimittajien itsenäisyyteen. Parlamentin puolestaan ennakoidaan etenevän asiassa ennemminkin päinvastaiseen suuntaan: esittävän komission ehdotusta vahvempia takeita toimituksen riippumattomuudelle. Kysymyksen voi siis helposti ennakoida puhuttavan myös tulevissa trilogineuvotteluissa.
Voiko journalismia julkaista vasta kun varat riittävät palomuuriin?
Palomuuri toimituksen ja omistajan välillä on edellä sanotusta huolimatta yhtä lailla tuttu käsite kaikkialla Euroopassa. Ero näyttää kuitenkin olevan palomuurin luonteessa: keskieurooppalaisella tavalla nähtynä muuri ei ole oikeudellinen tai edes osa journalismin etiikkaa, vaan ennemminkin julkaisun vapaaehtoinen brändilupaus yleisölleen, joka rikkomustapauksessa lopulta äänestää jaloillaan.
Suomessakaan sananvapauslaki ja Journalistin ohjeet eivät mene niin pitkälle, että palomuuria olisi velvollisuus pystyttää. Lain näkökulmasta vastaavan toimittajan nimityksessä keskeisintä on osoittaa lukijalle, kuka toimituksellisista ratkaisuista vastaa. Ja vastaava toimittaja on osa toimitusta siinäkin tapauksessa, että hän kuuluisi samaan aikaan myös omistajiin tai muuten johtaisi tulosvastuulla sen liiketoimintaa. Pienimmässä kokoluokassa yhden henkilön useampi hattu lienee myös välttämättömyys.
Miten toimituksellinen riippumattomuus määritelläänkin, sen ei ainakaan pitäisi tarkoittaa, ettei pieniä journalistisia medioita voisi lainkaan perustaa. Useista toimijoista syntyvä moniarvoisuus on väistämättä aina jotakin enemmän kuin skaalaetujen tuottama mahdollisuus erikoistua ja synnyttää moniarvoisuutta yhden organisaation sisällä. Sananvapauden kannalta pienet ovat kokoaan suurempia.
Luotettava normitaso vai mahdollisuus erottua kilpailussa?
Kilpailun voima on myös tekijä, jota ei sääntelyinnostuksen pauloissa kannata unohtaa. Ihannetilanteessa journalistinen riippumattomuus ja rohkeus palkitaan nimenomaan kilpailussa muita medioita vastaan eikä kyvyssä vältellä sääntörikkomuksia.
Avain on lopulta läpinäkyvyys. Kun lukija tietää, kuka puhuu ja miksi, teksti osuu oikeaan merkityskehykseensä ja antaa lukijalle tietämisen arvoista tietoa. Vaikka sataprosenttisen riippumatonta ihmistä tuskin on olemassa, on riippumattomuuden maksimointi epäilemättä yksi hyvä laatukriteeri journalismille. Tässä mielessä kehitys tuskin on vaarassa, vaikka oikeudellisessa mielessä perustana on edelleenkin viime kädessä julkaisijan vapaus päättää, mitä julkaisee. Tämä perusta jättää tilaa sekä keskieurooppalaiselle että pohjoismaiselle tavalle määrittää toimituksellista riippumattomuutta.