Malttia koulujen lupalappuihin?
Korkein oikeus antoi viime vuoden ylivoimaisesti mielenkiintoisimman sananvapausratkaisunsa joulukuussa (KKO 2018:81). Asia koski huostaanottotilanteessa kuvattua ja myöhemmin verkossa huoltajan luvalla julkaistua videota. Oikeus katsoi videon levittämisen loukkaavan siitä tunnistettavissa olevien lasten yksityiselämän suojaa.
Ratkaisussa paitsi tarkennettiin yleisön tiedonsaanti-intressin ja lapsen yksityiselämän suojan välistä rajaa, myös kumottiin selvin sanoin varsin yleinen harhakäsitys huoltajalta saadun luvan ratkaisevasta painoarvosta. Koska huoltajan valtuus edustaa lastaan on laissa sidottu tämän tarkoitukseen turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti, sillä on oikeudelliset rajansa.
Huoltajuus ei oikeuta päättämään minkä tahansa lasta koskevan tiedon julkaisemisesta. Vastaavasti huoltajalta saatu lupa ei myöskään riitä lasta koskevaa tietoa julkaisevalle, vaan julkaisijan tulee itsenäisesti ottaa huomioon lapsen yksityiselämän suojan vaatimukset.
Ratkaisu on ehdottomasti oikea. Oikeuskäytännöltä toivoisi kuitenkin tulevaisuudessa vastausta myös käänteiseen kysymykseen. Huoltajan lupa ei siis aina ole riittävä, mutta milloin se on ylipäätään tarpeellinen? Vanhemmat ovat viime aikoina tottuneet rastittamaan toinen toistaan kirjavampia lupalappuja milloin mistäkin mediaan tai julkaisemiseen liittyvästä. Opettajat tuntuvat myös kokevan lupien kysymisen tärkeäksi. Mutta valtuuttavatko ne itse asiassa koulut tai niiden mahdolliset yhteistyökumppanit mihinkään sellaiseen, mitä ei voisi toteuttaa osana normaalia opetusta myös ilman lupalappuja?
Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteella on selvää, että lasten yksityiselämän suojasta on huolehdittava, on rasti lupalapun ruudussa tai ei. Toisaalta se, mikä ei loukkaa yksityiselämän suojaa, on lähtökohtaisesti normaalia sananvapauden käyttämistä. Sananvapaus puolestaan kuuluu iän ja kehitystason mukaisesti myös lapsen perusoikeuksiin, kuten yksityiselämän suojakin. Julkiseen viestintään osallistumista ei voitane myöskään yleisesti pitää oikeustoimena, jolloin olisi aina tarpeen, että huoltaja edustaa lasta.
Kun kyse on sananvapauden käytöstä ja sisällön julkaisemisesta, kysymys suostumuksista ja luvista ei ole relevantti myöskään tietosuojalainsäädännön näkökulmasta (ks. tietosuojalain 27 §). Mahdollisissa turvakieltotilanteissakin lienee käytännöllisempää huolehtia tarvittaessa yksittäisen oppilaan tietojen salaamisesta kuin hankkia lupia kaikkien oppilaiden vanhemmilta.
Vanhemman päätös luvan antamisesta tai antamatta jättämisestä perustunee tavallisesti yleiseen mielikuvaan mediasta sekä julkisuuden hyvistä ja huonoista puolista. Etukäteen on aika mahdotonta arvioida, minkälaista sisältöä vaikkapa koululla tehtävässä lehtihaastattelussa tai koulun omassa mediaprojektissa lopulta syntyy. Huoltaja siis tuskin pystyy tekemään kovin informoitua ja harkittua päätöstä siitä, tulisiko kulloisessakin tilanteessa painottaa enemmän lapsen yksityisyyttä vai ennemminkin tämän sananvapautta ja tasavertaista mahdollisuutta osallistua. Lapsen etua voi käytännössä valistuneemmin arvioida se, joka sisältöä tuottaa, editoi ja julkaisee.
Ajatus siitä, että lupalappujen keräämiseen sijaan pitäisi pystyä punnitsemaan vastakkain eri perusoikeuksia, saattaa kuulostaa hankalalta. Kyse ei kuitenkaan lopulta ole valtiosääntöjuridiikasta vaan lapsen iän, kehitystason, tarpeiden ja toiveiden tasapainoisesta huomioon ottamisesta. Näissä asioissa kouluilla ja kouluaiheista kirjoittavilla toimittajilla on tyypillisesti asiantuntemusta jo omasta takaa.